Helsingin yliopiton kommunistit - vallankumouksellinen järjestö

Helsingin yliopiston kommunistien tavoitteena on koota yhteiskunnallisia voimia kapitalismin kritiikkiin. Rakennamme solidaarisuutta siellä, missä se kulloinkin on mielekästä, puolueissa, kansalaisjärjestöissä, ay-liikkeessä jne. Haluamme tarjota vision paremmasta maailmasta – kommunistisen vaihtoehdon.

Kommunismiin siirtyminen tarkoittaa yhden historiallisen rajaviivan ylittämistä; luonnonvarojen ja tuotantovälineiden yksityisomistukseen perustuvan yhteiskunnan jättämistä taakse ja siirtymistä demokraattiseen yhteiskuntaan, jossa talouteen, luonnonvaroihin, tuotantoon ja elinkeinoihin liittyvistä asioista päätetään demokraattisesti.

Kommunismi on oikeudenmukaista. Sen on tarkoitus turvata yksilön vapaus, elämä ja kehitys.Tämä on mahdollista vasta yhteisön kautta, joka tunnustaa kaikkien jäsentensä yhtäläisen arvon. Se merkitsee yhteisöllisyyttä, kilpailun lakkaamista. Ihminen on yhteiskunnan päämäärä, ei väline.

Kommunismissa luontoa ei riistetä ihmisten kohtuuttomien mielihalujen täyttämiseksi, vaan ihminen etsii paikkansa osana luontoa. Maapalloa ei kuormiteta saasteilla ja jätteillä, vaan ihmisen tarpeiden tyydyttämisessä huomioidaan ekologiset reunaehdot.

Kommunismi merkitsee ihmisarvon tunnustamista yleiseksi yhteiskuntaa ohjaavaksi arvoksi. Tämä tarkoittaa kaikkien maailman ihmisten perusoikeuksien tunnustamista ja puolustamista. Kaikilla ihmisillä on oikeus elämään, perustarpeiden tyydyttämiseen, puhtaaseen ympäristöön, kotiin, turvallisuuteen, fyysiseen koskemattomuusteen, onnellisen elämän edellytyksiin ja yksilölliseen, vapaaseen kehitykseen.

Mikä yhteiskunnassamme on vikana?

Kapitalismissa ihminen alistetaan orjaksi työskentelemään pääoman hyväksi. Ihminen joutuu kilpailemaan kaikesta: pääomasta, työntekijöistä, työstä, koulutuksesta, palkasta, elintarvikkeista, asunnosta. Hän joutuu käyttäytymään luonteelleen sopimattomalla tavalla: epäyhteisöllisesti. Ihmiset arvioidaan ulkokohtaisin suurpääoman ehdoin kilpailuttamalla heitä toisiaan vastaan.

Valta

Nyky-yhteiskunnassa kohtuuttoman suuri osa lainsäädännöstä tulee sellaisenaan virkamieskoneistosta. Kansalaisten demokraattisesti valitsemat edustajat toimivat liian usein vain kumileimasimina. Yhä useammin Euroopan unionin tasolla tehdyt päätökset sitovat kansallisten lainsäätäjien kädet, jolloin kansanedustajat eivät edes voi käyttää edustamaansa valtaa, vaikka intoa ja kykyä siihen olisikin. Juhlapuheissa yhteiskuntamme perustuu kansanvallalle, mutta tosiasiassa valta on vaivihkaa luovutettu päänomistajille – sillä heidän intressiensä ajamiseen Euroopan integraatio ja muut markkinoiden vapauttamisprojektit perustuvat.

Käytännössä pääoman valta politiikassa toteutuu lobbauksen kautta. Kun kilpailuasetelma on yhteiskunnassa lähtökohtana, on vain luonnollista, että eri tahot pyrkivät vaikuttamaan poliittisiin päättäjiin oman etunsa ajamiseksi. Lobbauksessa pärjäävät ne tahot, joilla on käytössään eniten taloudellisia resursseja. Nykyisessä mediaympäristössä poliittinen järjestelmä suosii henkilökuvia, joilla on näkyvyyttä sekä sopiva imago. Näiden saavuttaminen vaatii taloudellisia resursseja, mikä on avaintekijä lobbaajien ja poliitikkojen välisessä symbiooosissa. Poliittisesta järjestelmästä puuttuu pyrkimys saada päätöksenteko läpinäkyväksi ja kansa aktiivisesti osallistumaan yhteiskunnallisten asioiden punnitsemiseen, mikä tukee tätä symbioosia. Samoin tätä tukee se, että valtamedia on pääosin yksityisen pääoman hallussa.Vain harvat poliitikot joutuvat skandaaliin poliittisten tekemisensä takia – yksityiselämän toilailujen takia kylläkin.

Työväenluokan etujen mukaista on päätöksenteon läpinäkyvyys ja kaikkien tärkeiden virkamiesten valitseminen demokraattisesti. Edustajien valitseminen ei kuitenkaan riitä, vaan ihmisten täytyy olla perillä siitä, mitä todella tapahtuu ja mistä asioista päätetään. Tämä edellyttää myös ihmisten omaa aktiivisuutta ja osallistumista. Kommunistisessa yhteiskunnassa kansalaiset osallistuvat omaa elämänpiiriään koskevaan päätöksentekoon ja ovat mukana yhteiskunnan normaalissa toiminnassa jo lapsena. Näin heistä kasvaa yhteiskunnan vastuuntuntoisia jäseniä, jotka eivät hyväksy virkamieseliittiä tekemään päätöksiä puolestaan.

Tietopääoma

Kaiken tuotannon takana on tieto siitä, kuinka asioita voi tuottaa raaka-aineista, sekä muutenkin syvällinen tuntemus raaka-aineista, tuotantovälineistä, sekä mm. lopputuotteen käytöstä. Kaikki tietotaito on peräisin tutkimuksesta, mihin uppoutuu taloudellisia resursseja. Markkinataloudessa yksittäiset taloudelliset toimijat, joilla on ollut mahdollisuus panostaa tutkimukseen (varakkaat ihmiset, erinäiset pääomat) eivät ole halunneet uhrata mitään, mistä kilpailevat vastaavat tahot olisivat voineet hyötyä uhraamatta vastavuoroisesti mitään. Tämä sai aikaiseksi tarpeen estää muita käyttämästä tutkimuksella hankittua tietoa hyväkseen. Tästä on syntynyt patentti- ja ”tekijän”oikeusjärjestelmä.

Vallitsee laajamittainen illuusio siitä, että tiedon omimisen mahdollisuus edistäisi tutkimusta ja kehitystä. Tällä perusteella ns tietopääoma kasaantuu suurpääoman haltuun - tästä esimerkkinä Amerikan Yhdysvalloissa toimivat yritykset, jotka eivät tee mitään muuta kuin rahastavat ostetulla tietopääomallaan muita yrityksiä. Tämä ei ulotu ainoastaan suurpääoman keskeiseen valtataisteluun, vaan estää tehokkaasti pienempiä toimijoita (mukaanlukien ei-kaupallisia tahoja, joiden pääasiallinen tarkoitus on tuottaa tavaroita/palveluita yhteisölleen) rakentantamasta jotain uutta vanhan tiedon päälle.

Yhtenä lieveilmiöistä järjestelmä saa suuret kaupalliset toimijat toimittamaan ihmisille palveluita ns mustassa laatikossa. Ihmiset käyttävät tuotteita ja palveluita, joiden tuotantotavoista heillä ei ole mitään tietoa. Koska tieto näiden tuottamisesta ei ole julkista, ei voida tuottaa vaihtoehtoisia tuotteita tai palveluita. Näin ihmisille muodostuu riippuvuussuhde tuotteita ja palveluita tuottaviin tahoihin.

Kaiken tiedon, joka on palveluiden tuottamisen takana, tulisi olla julkisesti saatavilla ja kaikkien jatkokehitettävissä. Tämä estäisi tiedon omimiseen pyrkiviä tahoja sortamasta kansaa vaatimalla epärealistisen suurta korvausta niiltä, jotka haluvat käyttää joko tietotaitoa tai sen aikaansaamaa tuotosta hyväkseen. Tämä myös mahdollistaisi kaikkien halukkaiden osallistumista yhteiseen tutkimukseen, mikä lisäisi tutkimusta ja kehitystä niiltä osin kuin ihmiset näkevät sen tarpeelliseksi. Nyt kaupalliset toimitsijat laskelmoivat, mitä voi markkinoida eniten, ja keskittävät tutkimuksen tähän. Nykyinen malli ei ole kestävä tuotteiden ja palveluiden tuottamiseen sivistyneessä yhteiskunnassa.

Opiskelu ja sivistys

Opiskelija on työläinen, ja luokkataistelu koskee myös häntä. Opiskelulla on vahvasti yhteiskunnallinen luonne: se on yhteiskunnallisesti luotua ja tuettua, ja siten myös osa työelämää. Toisaalta useimmat opiskelijat käyvät palkkatyössä. He eivät voi keskittyä opiskeluun, vaan joutuvat käyttämään huomattavan osan ajastaan ja energiastaan toimeentulosta huolehtimiseen. Samalla heitä ahdistavat yhä kasvavat paineet valmistua nopeasti oikeaksi yhteiskunnan jäseneksi.

Raaka kilpailu on kapitalistisessa yhteiskunnassa myös olennainen osa yliopistomaailmaa. Opiskelijat kilpailevat keskenään opintomenestyksestä, harjoittelu- ja työpaikoista ja vakuuttavista CV-merkinnöistä. Tutkijoiden ja tutkimusryhmien pitää saada tulosta aikaan. Näkyvyys arvovaltaisissa julkaisuissa on olennaisempaa kuin tutkimuksen sisältö. Kilpailu tutkimuksen rahoituksesta, viroista ja pätkätöistä uuvuttaa tieteentekijät. Paikkakunnat kilpailevat yliopistoista ja tutkimuslaitoksista, ja yliopistot taas kilpailevat keskenään sijoittumisesta kansainvälisissä vertailuissa.

Yliopiston tehtävä yhteiskunnassa on säilyttää, levittää ja tuottaa tietoa. Kilpailu yliopistojen sisällä ja välillä vain haittaa tämän tehtävän toteuttamista. Tutkimuksen valjastaminen elinkeinoelämän tarpeisiin ohjaa sitä tiettyyn suuntaan ja uhkaa tieteen vapautta. Monet tieteenalat eivät kaupallisesta näkökulmasta ole lainkaan hyödyllisiä, ja syrjäytyvät, kun taloudellinen hyöty on lähtökohtana. Tieto ja itsensä kehittäminen on kuitenkin perusoikeus.

Laaja ja demokraattinen sivistys on myös edellytys yhteiskunnan toiminnalle. Työväenliikkeen tehtävä on koulutuksen ja tutkimuksen saattaminen eliitin käsistä kaikkien ulottuville.
Akateeminen opiskelu on vain yksi itsensäkehittämisen muoto, ja keinotekoiset raja-aidat haittaavat kaikkia. Yliopisto-opiskelija ei ole yliopiston asiakas eikä tietoteollinen tuote, joka ylioppilaskirjoitusten jälkeen heitetään sisään liukuhihnalle ja viiden vuoden kuluttua ulos palvelemaan elinkeinoelämän tarpeita. Opiskelijoiden, tutkijoiden ja yliopiston henkilökunnan tulee yhdessä päättää opetuksen ja tutkimuksen suunnasta ja siitä, miten asioita yliopistolla hoidetaan. Koulutuksen ei pidä siirtyä alhaalta ylöspäin, sillä tiedon synnyttävät ihmiset yhdessä. Tietoauktoriteetin luovuttaminen ylöspäin johtaa asiantuntijavaltaan, jossa ihmiset luovuttavat myös vallan päättää omasta elämästään eliitille, jonka edut ovat toiset kuin suurimmalla osalla kansasta.

Ympäristö

Ihminen koettelee onneaan monin tavoin ylittäessään jatkuvasti kestävät rajat. Kapitalistinen yhteiskunta, jonka tavoitteena on ylläpitää jatkuvaa kasvua, ei pysty huolehtimaan yhteiskunnan ja luonnon välisestä tasapainoisesta suhteesta, yhteiskunnasta osana luontoa. Siksi kapitalistinen yhteiskunta altistaa ihmisen jatkuvasti yhä uusille vaaroille ja tekee koko ihmiskunnan tulevaisuudesta epävarman. Yhteiskunta, joka ei huolehdi luonnon tasapainosta, ei kanna vastuuta kansalaisistaankaan. Ympäristö ei ole arvokysymys, vaan ihmisten olemassaolon perusta. Tarvitsemme puhdasta ilmaa, vettä, maata ja eläviä organismeja. Kapitalistinen yhteiskunta rakentaa kuplan, jossa ihmiset eivät ole kosketuksissa ruoan ja muiden luonnonvarojen alkuperän kanssa. Tämä mahdollistaa luontoa riistävän elämäntavan, joka tarjoaa mukavuutta ja helppoutta joillekin harvoille. On kuitenkin selvää, että näin ei voi jatkua enää kovin kauan.

Yhteiskunnan ei voi odottaa ratkaisevan ympäristöongelmia niin kauan kuin se tarrautuu yksityisomistukseen ja perustuu pääoman valtaan ja kilpailuun, pyrkimyksiin maksimoida voitot. Porvarillinen ympäristöpolitiikka parhaimmillaankin on vain erilaisten verojen, maksujen, tukien ja kannusteiden säätämistä markkinoille. Tämä ei kuitenkaan ratkaise luonnonvarojen kestämättömän käytön ongelmaa. Sen sijaan kapitalistinen ympäristöpolitiikka säilyttää oikeuden riistää luontoa pääomanomistajille. Lopulta laskun maksavat työläiset ja kuluttajat. Ympäristötuhojen ja ilmastonmuutoksen seuraukset kasautuvat maailman köyhille. Pahimmillaan ”vihreä” porvarillinen ympäristöpolitiikka merkitsee ympäristöuhan käyttämistä uutena keinona työväenluokan orjuuttamisen ikuistamiseksi ja porvarillisen vallan lujittamiseksi. Näin tapahtuu, kun luonnon hyödyntämiselle asetetaan selkeät rajat ja kiintiöt samalla kun oikeus luonnonvarojen hyödyntämiseen ja saastuttamiseen säilyy yksityisillä pääomanomistajilla, kuten maan ja kaivoksien omistajilla tai muilla erityislupien haltijoilla. Vain kapitalistista järjestelmää vastaan suuntautuva kansalaisliike voi ratkaista ympäristöongelmat.Vain punainen voi olla vihreää.

Suuri ristiriita

Yhteiskunnassamme vallitsee ristiriita työn yhteiskunnallisuuden ja pääomien yksityisyyden välillä. Teollisuus, maa- ja metsätalous, terveydenhuolto, koulutus, raha, asunnot ja ruoka; kaikki on yhteiskunnallista. Siksi valtio ulottaa lonkeronsa kaikille elämän alueille. Ihmisistä koulutetaan yhteisillä varoilla kunnon kansalaisia ja kunnon työläisiä. Yhteiskunta pyrkii turvaamaan kansalaistensa oikeuden terveyspalveluihin ylläpitämällä julkista terveydenhuoltoa ja tukemalla yksityisiä terveydenhuoltoalan yrityksiä. Maataloutta tuetaan huoltovarmuuden nimissä, sillä yhteiskunnan tehtävänä pidetään yleisesti huolehtimista siitä, että kaikilla on ruokaa. Samalla yhteiskunta kuitenkin tukee yksityistä pääomaa ja edistää tuotantovälineiden kasautumista yhä harvempien käsiin. Yhteiskunta tukee teollisuutta, maa- ja metsätaloutta, palvelualojen yrityksiä ja kaikenlaista pääomaa siksi, että näin yhteiskunnan katsotaan edistävän yleistä hyvinvointia, luovan työpaikkoja ja tuovan verotuloja, joilla hyvinvointiyhteiskuntaa ylläpidetään. Kaikki yksityisen pääoman tukeminen kuitenkin edistää todella vain pääoman omistajien pyrkimyksiä ylläpitää ja kasvattaa omaisuuksiaan. Yhteiskunta sijoittaa rajattomasti varallisuutta yksityisiin pääomiin vaatimatta niistä vastaavaa osuutta ja omistusta. Kommunistien tavoite on aina ja kaikkialla tuotantovoimien ja pääomien muuttaminen yhteisöllisiksi, jolloin tunnustetaan ja otetaan täysin huomioon tuotannon ja työn yhteiskunnallinen luonne. Tämä merkitsee lopulta yksityisomistuksen lakkauttamista.

Yksityisomistuksen lakkauttaminen ei merkitse kaiken henkilökohtaisen omaisuuden ja vapauksien poistamista, vaan niiden turvaamista ja hyvinvoinnin takaamista kaikille. Kapitalistinen yhteiskunta ei tästä huolehdi. Sen tehtävä on turvata harvojen oikeus omaisuuteen ja etuoikeuksiin.

Miten kommunismi saavutetaan?

Ekologisesti kestävä ja tasa-arvoinen, demokraattinen yhteiskunta voi syntyä vain luokka- ja ympäristötietoisen työväenluokan ponnisteluiden kautta: Kaikki tuotanto, teollisuus, maa- ja metsätalous, yhdyskuntien rakenteet, liikenne ja kulttuuri on rakennettava uudelle pohjalle, saasteettomaksi, päästöttömäksi, luonnonmukaiseksi, humusta tuottavaksi ja hiiltä sitovaksi. Tämä tarkoittaa kaiken energiantuotannon perustumista uusiutuviin energianlähteisiin, asumusten rakentamista vähän energiaa kuluttaviksi, ihmisten asuttamista tasaisesti ympäri maata ja työn, tuotannon ja kulutuksen kytkemistä yhdyskuntiin, maatalous- ja metsätalouden perustumista luonnonmukaisen tuotannon periaatteille ja ylipäänsä kaiken taloudellisen toiminnan perustumista ihmisen tarpeisiin eikä markkinoiden, kysynnän ja tarjonnan lakeihin. Talous toimii ihmisten ehdoilla, kun tuotanto tulee osaksi aidosti demokraattista päätöksentekoa.

Tällaista yhteiskuntaa ei luo yksikään eliitti alamaisilleen. Uuden yhteiskunnan rakenteet syntyvät ihmisten aktiivisesta ja omaehtoisesta järjestäytymisestä, järjestäytyneestä kamppailusta perusoikeuksien puolesta, taistelusta paremman palkan ja työehtojen puolesta, tuotantotoiminnasta osuustoiminnan muodossa, järjestäytyneestä luokkataistelusta.

Myös opiskelijoiden tulee vaatia ja puolustaa oikeuksiaan. Tämä on mahdollista vain järjestäytymällä. Meidän tulee järjestäytyä osaksi ammattiyhdistysliikettä työpaikoillamme siivoojina, pikaruokaloissa, kaupoissa jne. Opiskelijoiden järjestäytyminen akateemisiin ammattiliittoihin on tärkeää, koska vastavalmistuneiden pätkätyöt ja huonot työehdot sekä harjoittelijoiden kurja kohtelu vain lisääntyvät. Nuorten tulee itse taistella tätä vastaan eikä odottaa, että joku järjestää asiat heidän puolestaan.

Globaalissa kontekstissa ongelmia ei enää voida nähdä toisistaan erillisinä tai pelkästään
kansallisina. Ympäristökysymykset, talous ja ihmisoikeudet ovat asioita, jotka on ratkottava kansainvälisesti. Kansallisvaltiot ovat keinotekoisia ja tuottavat asetelman meistä ja muista. Ne voivat kyllä pitää yllä staattisia omistussuhteita, mutta todelliseen muutokseen vaaditaan muutos järjestelmässä koko maailman tasolla. Yhteiset ongelmat voivat kannustaa ylittämään sovinnaiset rajat, sillä ihmiset ympäri maailmaa taistelevat uusliberalismin seurauksia vastaan. Ympäristöliikkeen teesit saattavat tuntua vierailta ihmisoikeusaktivisteille, mutta tavoite on yhteinen – ihmisten enemmistön intressit kapitalistisen yhteiskunnan pienen eliitin etuoikeuksien sijaan. Siksi työväenliikkeen tavoitteet ovat kansainväliset ja työväenliikettä tulee rakentaa kansainväliseksi, jotta se kykenisi, paitsi haastamaan yhä voimakkaammin ylikansallisen kapitalismin, myös turvaamaan koko ihmiskunnan oikeudet ja elämän edellytykset.

Uuden yhteiskunnan rakenteet syntyvät ihmisten tasa-arvoisista yhteisöistä. Niissä vallankumous itää ja löydetään uudenlaiset ratkaisut, joilla työ, tuotanto ja ihmisen suhde luontoon järjestetään oikeudenmukaisesti ja kestävästi.